Kolmikymppinen citysinkku koettaa muovautua kotitilalleen vanhapiikaemännäksi. Luvassa katkelmia kasvukäyrästä - korkkareista kumppareihin.
Sitten se vain hajosi, vai itsekö sen hajotin ? Isolla kirkolla vuokrayksiössähän ne palapelin palat jo kertaalleen paikkansa löysivät, ainakin nurkat ja reunatkin melkein. Maa oli alla, taivas sen yllä ja elämä muutenkin uomissaan. Nyt on maata riesaksi asti, eikä taivaasta tietoakaan, ja se elämä, minun ikioma elämä, se on nyt yhtenä mylläkkänä pitkin maita ja mantuja. Pelisäännöt on opeteltava uudestaan: mikä pätee täällä, ei tullut kuuloonkaan siellä ja minkä saatoin unohtaa siellä, on kohdattava täällä, ihan lähietäisyydeltä ja kasvotusten.
Jostakin olisi kuitenkin löydettävä punainen lanka, ihan vain ohjenuoraksi, tueksi ja turvaksi. Kolmekymppisestä citysinglestä kun pitäisi muovautua kotitilalleen vanhapiikaemäntä, enimmäkseen olosuhteiden pakosta ja vähän kai omasta halustaankin. Sen tiedän, että matka on maaliin on pitkä ja todennäköisesti kivikkoinenkin, eikä ainakaan alku vaikuta mitenkään lupaavalta. Mutta lopussa koittavaa kiitostahan minut on kasvatettu sinnikkäästi vartomaankin, joten sitä kohti ja tuulta päin. Tänne Maapalapeliini kirjaan taipaleen varrelta matkustavaisen sekalaisia huomioita, kappaleita elämänkaaresta, ehkä draamankin, tai pikemminkin katkelmia kasvukäyrästä korkkareista kumppareihin.
Olet tervetullut lukijakseni !
Peltoflikka
