Paluu nuoruuden harrasteisiin kutsuu esiin ruosteiset taidot. Kädet muistavat yhä.
Olen sukeltanut nostalgia-aaltoon, tehnyt asioita, jotka kuuluivat entiseen elämääni, aikaan ennen lapsia. Miltä nuoruuden aikaiset harrasteet näyttävät keski-ikäisen silmin katsottuna?
Kävin katsomassa lentopallon miesten SM 45-turnausta. Nuorena tuli sekä pelattua että istuttua tiivistunnelmaisessa katsomossa, joka ei kaihtanut huudella kannustaessaan suosikkijoukkuettaan voittoon.
Sittemmin en ole penkkiurheilua harrastanut lasten sarjoja lukuun ottamatta. Oli hauska nähdä kuinka entiset sarjajyrät iskivät palloa, pomppukin oli vielä jonkinmoinen, peli parempaa kuin olin uskaltanut toivoa.
Miehet itse tuumasivat, että silloin kun pallo oli kuollut, kentällä kenttasi lonksuvanivelinen lauma ukkoja, jotka valittivat vaivojaan, mutta kun pallo saatiin ilmaan, katse kirkastui ja paino siirtyi päkiöille. Pelimies ei unohda.
Käsityökeskuksessa kävin kutomassa Rusalan Maijan maton, kun oli niin vietävän nätti. Ultramariininsinisenä niin kuin Birger Kaipiaisen orvokit Kiurujen yössä. Ohjaajan piti vähän tyrkätä alkuun, vinkata kädet sivulla lepottajaa, että ensin on kerittävä kuteet. Niinhän se oli.
Mutta kun kädet tarttuivat kudevyyhteihin ja käpyihin, ne muistivat. Ne muistivat loimen päästämisen, tukin kirimisen, tiuhtavarsien siirron, luhalla lyömisen, nuoruuden kapinalliset oikaisutkin ne muistivat, vaikka matot olivat jo hajonneet. Matto valmistui, mutta maksun aika tuli keskiyöllä, kun heräsin hartiasärkyyn. Buranalla siitä selvittiin kuten palloilijatkin.
Naiset paukuttivat kangaspuilla mattoja lastenlapsilleen. Lyönnin lomassa ehdittiin vaihtaa muutama sana, myös niistä entisistä kutojista, jotka eivät paikalle enää jaksaneet, vaan lähettivät terveisiä.
Myös katsastusasemalle hankkiuduin pojan mopo- ja traktorikorttiasioissa. Jo pihalla tulvahtivat mieleen peruutusharjoitukset ja inssiajot.
Viimeistään sisällä tunnelma löi hellänkarvaasti vastaan. Eipä ollut paikkoja suotta muuteltu, jos kohta edistys oli tullut tännekin: teoriakokeen otti vastaan tietokone. Mutta tiskin takana oli palveluhenkinen ihminen, joka neuvoi juurta jaksain asiakkaita. Meitä edeltävälle nuorukaiselle lykättiin lanketti kouraan evästyksen kera: ”Tuota paperia täyttelet, etkä sitten söhrää!”
Katse hakeutui seinälle, jossa roikkui kunniakirjoja ystävällisestä palvelusta. Kovin oli mutkatonta asiointia. Täällähän otettiin ihminen vastaan ihmisenä turhia kursailematta.
Alkoi olo tuntua entistä kotoisemmalta. Syykin selvisi, kun vuoromme tuli. Kävi ilmi, että äitini oli saman kylän likkana opettanut tulevalle toimistotyöntekijälle ompelua 50-luvun Huutoperällä. Että siitä se tuttuus puheenparressa.
Lyhyet ja sittenkin niin kovin muuttumattomat ovat päivät ihmisen elämässä. Sama keväinen pikkulinnun laulu, rastaan räksytys ja teeren kukerrus. Sama silmujen avautuminen, ukon kuorsaus päivänokosilla, koiranlenkittäjän hihnan löysyys, kevättulva purossa, ylioppilaiden riehakas vapaus.
Ei mitään uutta auringon alla.
